Ihmisille on taas käymässä pahasti. Voi ny saatana.

Saukkosotilaat on sarjakuva, jota ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Vaan vahinkoja sattuu, ja tilanteen edettyä tarpeeksi ei abortti enää tullut kysymykseen.
Sellaista se joskus on.
Saukkosotilaat on myös sarjakuva, jolla yritin enemmänkin harjoitella sarjakuvien tekemistä kuin luoda jotain kyseenalaistamatonta taideteosta, ja sen nettiin laittamisen tarkoitus oli ja on edelleen, että te palautteellanne auttaisitte minua siinä harjoittelussa. Kaikenlainen kommentointi on siis enemmän kuin tervetullutta, nytkin, kun uusia sivuja ei enää tule.

Jos et ole vielä tätä kyseistä sarjakuvaa yhtään lukenut, suosittelen, että et tutki tätä osiota vielä tämän pidemmälle. Se on ikäänkuin sellainen "jos et tajua/muista, niin tarkista täältä", jota ei suinkaan ole tarkoitettu miksikään esipuheeksi, josta kannattaa sivustolla pyöriminen aloittaa. Älä spoilaa itseäsi, niinkuin et toivoisi muidenkaan sinua spoilaavan, sanoi Jeesus ja kuoli pois.
Menepä sinäkin nyt toistaiseksi pois, jos et ole vielä muualla käynyt edes kurkkaamassa.

Siedettävän tiedettävää epätiedettä
Sisäistä logiikkaa
Kuinka toimii universumi ja purkinavaaja sarjakuvassamme
Yleistiedollista triviaa
Myös hyvä tietää, jos haluaa Saukkoja ymmärtää
Nimistä
Mitä ne meinaa ja kuinka ne on keksitty
UKK
Se, joka ei ole ollut Suomen presidentti
Tekijänoikeus
Se tylsä lainopillinen osio

Sisäistä logiikkaa
Koska kaikelle tuppaa löytymään järkevä selitys.

Hevosen henkien siivet
Hevosten henkien lehtimäiset siivet ovat heidän henkiolentokykyjensä sillä hetkellä käytössä olemisen visuaalinen ilmentymä ja sarjakuvassa nähtävistä olomuodoistansa lähimpänä heidän "todellista muotoaan". He kun henkiolentoina ovatkin enemmän energiaa kuin materiaa.
Levitettyinä siivet sallivat hevosen henkien ja heidän kuolevaisten toveriensa piiloutua minkä tahansa haluamansa olennon näkymättömiin ja kuulumattomiin. Yleensä muut ihmiset pystyvät näkemään ja kuulemaan heidät, mutta se riippuu vain siitä, kuinka matala profiili on senhetkisessä projektissa tarpeen. Siivet piilottavat myös jalanjäljet, jotka piilottamansa olennot tekevät siipien vaikutussäteen - joka on varsin laaja - sisällä, mutta kantomatkan ulkopuolelle jäätyään jalanjäljet ja muut jäljet tulevat näkyviin.
Hevosen henki pystyy halutessaan milloin tahansa kulkemaan aineellisten esineiden ja jopa elävien olentojen läpi, joten heidän ei tarvitse varoa törmäämästä kehenkään näkymättömänä ollessaan, mutta siipien suojassa matkustavien ihmisten on kiinnitettävä tähän huomiota. Siipien suoja myös vaikuttaa vain eläviin olentoihin, ja ääniä kuten oven narinaa ei pysty mykistämään, vaikka se ääni tulisikin siitä, että hevosen henki avaa oven. Samoin oven liike on näkyvää, vaikka sen avaaja ei olisikaan. Tähän ovat poikkeuksena ihmisten vaatteet, sillä ne ovat osa ihmistä (ihmisen turkki) samoin kun aseetkin ovat (ihmisen kynnet ja torahampaat). Hevosen henget eivät itse asiassa käytä vaatteita, vaan tuo on se, miltä he ovat päättäneet näyttää.
Tontut ja varikset pystyvät jossain määrin aistimaan siivet, vaikkeivät kuule tai näekään niitä, ja siivet eivät ole ainoita asioita, jotka aiheuttavat yhtäkkisiä energiapiikkejä. Ne tuntevat jonkin läsnäolon tietämättä varsinaisesti minkä, mutta jos tämä on yhteydessä usein toistuviin hevosen henkien läheisyyteen viittaaviin tapahtumiin, ne varmasti pääsevät jonkinlaisille jäljille.
Tassukorvalla on samat kyvyt kuin hevosen henkien siivilläkin, ja näkymättömyys on hänelle vakio-olotila.
Siivistä tai hevosen henkien näkyvyyksistä muuten selitetään sivuilla 14, 35, 63-64, 76, 82-83, 87-91, 152-154 ja 233-234.

Lehdiksi puhuminen
Lehdiksi puhuminen on hevosen henkien telepatianomainen keino puhua keskenään kenenkään muun kuulematta. Se jättää ulkopuolelleen jopa ne ihmiset, joiden hevosen henget normaalisti antavat kuulla ja nähdä itsensä, mutta myös ihmisiä voidaan halutessa päästää mukaan keskusteluun. Lehdiksi puhumiseksi sitä sanotaan siksi, että tässä tilassa puhujina ovat heidän lehtimäiset siipensä, kun taas aineelliset olomuodot pysyvät taustalla.
Lehdiksi käytävä keskustelu voi nopeasti saada siihen osallistuvat jättämään huomiotta ympäröivät tapahtumat, missä tapauksessa he elävät hetken aikaa aivan omassa todellisuudessaan, tai paremminkin siirtyvät todellisuuden sille tasolle, jolla henget tavallisesti toimivat. Tässä tilassa heidän aineelliset muotonsa ja ulkomaailma alkavat haalistua näkyvistä kunnes he päättävät palata normaaliin kommunikaatioon.
Lehtikeskusteluun osallistuvat ihmiset ovat koko ajan näkyvissä kokonaisina, sillä heidän aineellinen muotonsa on heidän todellinen ja ainoa olomuotonsa, kun taas hevosen henkien samanmoinen on pelkkä julkisivu.
Sarjakuvassa lehdiksi puhumista kuvataan kiemuraisella spiraaleja suosivalla fontilla hevosen henkien tapauksessa, ja hieman yksinkertaisemmalla ihmisten, jotka voivat vain ottaa osaa lehdiksi käytävään keskusteluun, eivät aloittaa sellaista itse.
Lehdiksi puhumista esiintyy sivuilla 33, 66, 91-94, 152, 164-165, 195 ja 234-238.

Vakoilulähettimet
Pian Joulupukin kuoleman jälkeen ja aina nykypäivään saakka jokaiselle tonttujen miehittämässä valtiossa syntyneelle lapselle on asennettu heidän synnytyssairaalassa viettämänään aikana laite, jota sarjakuvassa kutsutaan vakoilulähettimeksi. Joulupukin kuollessa jo syntyneille se on asennettu muissa olosuhteissa vaihtelevin menetelmin ja menestyksin, mutta lähes kaikilta sellainen löytyy. Eniten niitä puuttuu vanhoilta ihmisiltä, koska ne nyt kuolevat kohta kuitenkin.
Vakoilulähetin (kuten Orvi sen epävirallisesti nimeää sivulla 34, sivulla 237 hän jo antaakin sille uudeksi nimeksi kepsura) sekä lähettää että vastaanottaa signaaleja, ja sekä tarkkailee että manipuloi kantajaansa, pitäen katkotonta yhteyttä Korvatunturiin. Se tarkkailee ihmisen kiltteysastetta ja ilmoittaa tontuille liian usein toistuvista ja vakavista tuhmuuksista, mikä auttaa niitä valitsemaan ne ihmiset, joita ilman pärjätään paremmin ja jotka näinollen voidaan eliminoida. Se toimii myös todellisuuden vääristäjänä, kuten hevosen henkien siivet, mutta niistä poiketen vaikuttaa vain kantajansa omaan todellisuudenkäsitykseen, mm. muistoihin, ja ilman kantajansa suostumusta tai tietoa. Sen yleisin käyttötarkoitus kiltteys/tuhmuus-tasapainon valvonnan lisäksi on ihmisten sokaiseminen asioilta, joita heidän ei ole tarkoitus nähdä ja muistojen poistaminen siitä, että eliminoidut ihmiset olisivat koskaan olleetkaan olemassa.
Tonttujen vakoilulähetinten hallintaan käyttämä laite on nimeltään tietokonemorganismi. Hevosen henget pystyvät jossain määrin "sieppaamaan" niiden välisiä signaaleja ilman laitteita.
Suuri määrä sinistä estää vakoilulähettimen toiminnan, tosin ei koskaan täysin, ja lähettimen pystyy myös poistamaan -se sijaitsee päässä. Sen ulos kaivaminen voi kuitenkin olla huono ajatus, kuten Reiska huomauttaa sivulla 99.
Vakoilulähettimiin liittyvää lässytystä esiintyy sivuilla 23, 31-32, 34, 37-41, 63, 75-76, 86, 99, 111, 130, 187, 199 ja 236-238.
Esimerkki vakoilulähettimen muistonpoistossa tapahtuvan virheen seurauksista ( ja aina on tietysti Orvin sinisellä huoneellaan harjoittama tahallinen lähettimenhäirintä) löytyy sivuilta 46-48.
Kiltin ja tuhman käsitteet selittää Tassukorva sivulla 60.

Rusinat
Rusinat ovat liikuntakykyisiä ja verenhimoisia. Ne toimivat yhtenä ryhmänä yhden yhteisen mielen osasina, ja itsenäisen toiminnan rajallisuudessaankin osaavat olla varsin luovia yrittäessään kaikki yhdessä vahingoittaa muita elämänmuotoja. Parveilua vaativan toiminnan ja nieltäessä tukehduttamista yrittämisen lisäksi ne kykenevät myös tekemään suurta vahinkoa hitaasti vähän kerrallaan, jos niitä syödään säännöllisesti pitkän aikaa, pieninäkin annoksina.
Esimerkiksi rusinan makuun on vaarallista tottua, sillä silloin se muuttuu vakioksi ja tavalliseksi, eikä siihen enää kiinnitä huomiota. Rusinanpalaset myös kertyvät elimistöön ja kasaantuvat ajan myötä, ja saatuaan tarpeeksi massaa rusina-aines voi aiheuttaa vakavia toimintahäiriöitä erityisesti aivoissa, ja rusinan haju houkuttelee luokseen muita rusinoita.
Rusinoiden kyvyistä ja toimintatavoista keskustelua ja näytteitä sivuilla 6-7, 13, 30, 34, 51, 60, 64-65, 71, 87-92, 107-109 ja jokseenkin 129.

Tusvakahlaajat
"Henkimaailman joukkoliikenne", kuten Orvi asian ilmaisee. Tusvakahlaajat ovat eläviä koneita, minkä tajuaminen ei ole mitenkään olennaista. Niitä liikkuu ympäri maailmaa suurimman osan kuolevaisista huomaamatta ja ne seuraavat omia reittejään, joiden varrelle eksyessään tai tietoisesti hakeutuessaan voi päästä kyytiin - tusvakahlaaja löytyy aina, kun sellaista osaa etsiä. Matkustustilojen varustelutaso vaihtelee yksilöittäin, mutta yleisesti poikaset ovat yksinkertaisempia kuin aikuiset, ulkoisesti ne tunnistaa vain koosta (joka vaihtelee hieman tilanteen mukaan, mutta ehdottomasti tietyissä rajoissa). Vakiona jokaisessa on pehmeä, istuimeksi tai nukkumapaikaksi soveltuva pohja, sisältä päin läpinäkyvät seinät, säädettävä valaistus ja merisairaudenesto (kulkuvälineen keinuva käynti ei siis tunnu sisätiloissa).
Tusvakahlaajat ovat oikukkaita matkustusvälineitä, eikä niistä voi oikein koskaan tietää, kuinka pitkän ajan päästä ja tarkalleen mitä kautta määränpäähänsä pääsee, eikä sinnekään pääse, jos ei ole varma, mihin haluaa, mutta kaikesta huolimatta ne ovat oman käyttäjäjoukkonsa keskuudessa varsin suosittuja. Tämä siksi, että eipä siihen tarkoitukseen ole kovin montaa muutakaan keinoa: tusvakahlaajat eivät vie "minne" vaan "minkälaiseen". Samoin kuin sama ihminen voi olla eri tuttavistaan aivan erilainen, myös paikoilla on näkökulmaeroja, ja tusvakahlaajalla pääsee jonkin paikan sellaiseen ominaisuuteen, jota muut eivät välttämättä ole tulleet ajatelleeksi, ja joka voi tavallisilla kulkuneuvoilla olla jopa saavuttamattomissa (joko tilapäisesti tai pysyvästi). Erityisesti Korvatunturi, joka on tahallisesti suojattu vahingossaeksyjiä vastaan, vaatii joko tusvakahlaajaa tai muita erityisavuja (joita tietyillä olennoilla, kuten hevosen hengillä, on muutenkin) löytyäkseen sellaisena, kuin se oikeasti on: jos ei osaa, päätyy tavalliselle vuorelle, jos taas osaa, löytää tonttujen maailmanhallintalinnakkeen.
Tämä ominaisuus vaikuttaa matkustajiin koko sen ajan, jonka he ovat tusvakahlaajassa, eikä aivan kaikkia vaikutuksia edes tunneta tai olla osattu (tai viitsitty, kun niistä ei ole näyttänyt olevan haittaa) selittää. Tusvakahlaajasta nähdyt maisemat suodattuvat joskus hyvinkin eri näköisiksi kuin ne kahlaajan ulkopuolelta nähtyinä olisivat, ja yön yli matkustavilla on tapana nähdä omituisella tavalla järkeenkäyviä unia, muutamia vaikutuksia mainitakseni.
Tusvakahlaajat olivat olemassa ja liikennöivät jo ennen kuin hevosen henget ja tontut ryhtyivät kinaamaan keskenään, eivätkä ole kenenkään puolella.
Tusvakahlaajia näkyy sivuilla 144-151, 153-156, 162-166 (ja hyvin vähän sivulla 168) ja 188-190 (poikanen) sekä 257-265 (aikuinen). Niistä puhutaan sivuilla 145-146, 148, 233, 257-258 ja 260. Näyte tusvakahlaajassa nähdystä unesta löytyy sivuilta 156-161 ja 171-172 ja siitä puhutaan sivuilla 169-172 ja 238-241 (sekä sivun 241 dialogista päätellen sivuilla 213-214).

Päänsäkissat
Näistä jokseenkin harvinaisista eläimistä ei tiedetä kovin kattavia, mutta ne elävät ihmisten ja joidenkin muiden tarpeeksi älyllisten olentojen kanssa kommensalistisessa symbioosissa, tarkemmin sanoen ihmisensä pään päällä, ja niitä luullaan tästä syystä usein hatuiksi. Päänsäkissa käyttää ravinnokseen ihmisensä harhailemaan lähteneitä ajatuksia, eikä näin tule kovin pitkään toimeen ilman päätä, jolla köllöttää, vaikka se pystyykin liikkumaan myös itse (lentämällä). Ihmiselle tästä ei aiheudu kovin kummoisia vaikutuksia, sillä ajatus on jo hakoteillä kissanruuaksi päätyessään, mutta jotkut tällaisessa suhteessa eläneet väittävät, että heidän ajatuksensa ovat olleet usein selkeämpiä kissan ollessa päässä. Tutkimuksin tätä oletusta ei olla pystytty todistamaan, ja kyse voi olla myös lumelääkeilmiöstä.
Yksi päänsäkissan kanssa elämisen huomattavista sivuvaikutuksista liittyy tapaan, jolla kissat vaihtavat ihmistä. Ne voi luovuttaa vain vapaaehtoisesti, lahjana (muuten kissa palaa pian edellisen ihmisensä luo, esimerkkitapauksia ei tosin ole tiedossa siitä, mitä tapahtuisi, jos päänsäkissan omaava ihminen kuolisi), ja tämän tapahtuessa kissa muodostaa yhteyden antajansa ja saajansa välille, mahdollistaen heidän paikantaa toisensa milloin tahansa, kunhan jommalla kummalla on kissa päässänsä. Tämän huomasi vuonna yksi ja kaksi herra Sakari Saunajakkara, kun hän tajusi päässään kuuluvien vieraiden sydämenlyöntien kuuluvan hänen sillä hetkellä kovasti kaipaamalle vaimolleen, jolta hän oli kissansa saanut. Lyönnit voimistuivat hänen lähestyessään vaimon työpaikkaa, jolle hän oli päättänyt pölähtää puolisoaan piristämään, katosivat hänen unohdettua koko jutun yllättävän ilmaisen jäätelötötterön tuoman häiriön myötä, ja alkoivat taas aina kun hän ajatteli vaimoaan tämän ollessa jossain muualla kuin hänen kanssaan.
Päänsäkissoilla on oletettavasti suuri määrä epävirallisia kutsumanimiä, sillä sellaisen omaavat henkilöt harvemmin tuntevat ketään toista, joka omaisi, eivätkä yleensä pidä meteliä omasta omauksestaan. Tämä tässä artikkelissa käytettävä nimi on peräisin herra Jason Meadorin viskainsarjakuvasta, joka löytyy tuolta kuvista.
Ei ole tiedossa kuinka pitkään päänsäkissat elävät ja miten ne lisääntyvät, jos lisääntyvät. Tai millaisia jätöksiä ne onnistuvat harhailevista ajatuksista saamaan aikaiseksi.
Sellainen joka tapauksessa loikoilee Orvin pään päällä melkein koko ajan sivulta 51 lähtien.

Tassukorvan "kaltaiset"
Kaltaisia on tarkentamaton, kolmea suurempi määrä, ja ne ovat kaikki ihan täysin täsmälleen samanlaisia. Niillä ei ole muita nimiä kuin seurassaan liikkuvien olentojen antamat.
Se siitä.

Yleistiedollista triviaa
Siltä varalta että ette ole tällaisiin koskaan törmännyt

Nenäverenvuodot
Unohda heti kärkeen kaikki, mitä anime tai supersankarisarjakuvat ovat sinulle aiheesta opettaneet. Ihmisten nenät tuppaavat yleensä vuotamaan verta nuhien sunmuiden huonokuntoisena helposti saatavien sairauksien, turpiin ottamisen tai sellaisesta kerran paskaksi menneiden verisuonten heikoksi jäämisen, talvisen kuivan hengitysilman taikka sen nenän kaivelun takia.
Taikka syövän. Ynnä muun kivan ja arkipäiväisen.

Nimistä
Kerron sitten vain sellaisista nimistä jotain, mistä on jotain kerrottavaa.
Ja näistä minulla on (siinä järjestyksessä, kuin "esittäytyvät", otukset ja paikannimet lopuksi):

Reiska Tellervo Lilavati
Aune-Tuulevi Ryöppä
Outi Vilina Jänis
Mursantero
Kommakko
Merisarpio
Juksa Mainio Jean-Yves Hakulinen
Tassukorva
Marko Pytteli
Teemu-Sisko Näätäsorva
Sointu Myötäjättiläinen
Juuti Vanamo-Päivikki Öltårsäk
Susikki Lilavati
Anulouna Hillevi Pälkähä
Hupa
Erkki Horsmikko Pulliainen
Lintupölliäinen
Aulis Lasse Jänis
Muut hevosen henget
Tusvakahlaaja
Kyrönkärjenniemi
Snöreby

Reiska Tellervo Lilavati - Muu osa nimestä lienee selvä teille suomalaisille, mutta mikä helvetin lilavati? Niin, lila vatihan se ihan suomeksi on, mutta törmäsin tuossa ennen sarjakuvan aloittamista lukion matematiikan tunnilla tähän sanaan, ja siihen, että meinaa kuulemma sanskriitiksi jumalan vapaata tahtoa ja on senniminen kirja matematiikasta tehty Intiassa. Yhteensattuma, jonka hyödyntämisestä ei voi kieltäytyä.
Osa sarjakuvan juonesta on myös tulosta eräästä improvisoidusta keskustelustani Aapelissa, jossa väitin pelitoverilleni pokkana tonttujen tapattaneen pikkusiskoni rusinoilla ja ottaneen minut koe-eläimeksi ja vakoilevan häpeilemättä ihmisiä varisten yrittäessä valloittaa maailmaa. Nimimerkkini Aapelissa oli ja on edelleen Rei (joka ei ole vetäisty Neon Genesis Evangelionista, Beybladesta, Sailor Moonista, tai mistään muustakaan animesta, kiitos kysymästä).

Aune-Tuulevi Ryöppä - Tuulevi on poimittu Anni Polvan Tiina-kirjojen televisiosarjasovituksen alkutunnarista, jossa on lause Pipo kunnolla päähäsi paina, näillä seuduilla tuulevi aina. Tuulevi on kuulemma oikea nimikin, mutta tuosta minä sen otin.

Outi Vilina Jänis - Jäniistä ei sen enempää, mutta Outi on aina ollut mielestäni kaunein suomalainen nimi ikinä. Luokallani oli yläasteella vaalea tyttö nimeltä Outi, mutta minusta Outi on aina kuulostanut tummatukkaiselta. Vilina on pikkusiskoni toinen etunimi, josta hän ei itse liiemmin pidä, ja josta minä häntä aika lailla pienenä kiusasin, mutta jota olen viime aikoina alkanut pitää oikeastaan aika helvetin hassuna nimenä.

Mursantero - On kuulemma Mur Santeroksi luultu häntä, mutta kyllä murs- on muka-adjektiivi mursusta ja Antero nimi. Kaikkien kolmen hevosenhenkiveljeksen nimet ovat muuten vanhoja pelinikkejäni.

Kommakko - Ette nyt varmaan tiedä nykyteinit sitä, ellei teillekin ole soittanut seiskaluokalla äidinkielenopettaja sitä nauhaa, jolla joku örisee että "tupajumit ovat suimineet sinki hapikkoraukan kommakon", että kommakko on vanhalla suomella vaja tai muu sellainen ei-ihan-talo rakennus. Koppero.
(Koko lause tahtoo sanoa, jotta tupajumit, jotka ovat siis puuta syöviä ötököitä, ovat pureksineet rikki koiraparan kopin)

Merisarpio - Sarpiohan on kasvi.

Juksa Mainio Jean-Yves Hakulinen - Minulla on tapana laittaa nimekseni Juksa Hakulinen, kun nimeäni kysytään jossain sellaisessa, missä ei oikeastaan ole kenellekään mitään merkitystä sillä, minkä nimen siihen laittaa. Juksahan on kuitenkin vanha alter egoni, jota on käytetty hahmona ja henkilönä vaikka missä tarinoista peleihin, ja noin puolet kavereistani sanookin minua Hakuliseksi, vaikka tietää oikeankin nimeni. Mainio on minusta mainioin nimi ikinä (ehkä), ja koska minusta on niin epistä, että se on miehen nimi, tottahan se piti antaa toiseksi etunimeksi otukselle, joka on vähän niinkuin minä, mutta miäs. Jean-Yveksen bongasin jostain ranskalaisesta telkkariohjelmasta, ja sitäkin on tullut käytettyä nimimerkkinä. Ja sehän pitää ehdottomasti lausua suomalaisittain! Ei ole mikään Shaan-Iv kun Jean-Yves.
Joo, minä tiedän kuka on Jussi Hakulinen. Hänellä ei ole Juksan kanssa mitään tekemistä, eivät ole sukua.

Tassukorva - Siitä se ajatus sitten lähti.

Marko Pytteli - Ei niin mitään tietoa mikä on pytteli ja onko se oikeasti mikään. Sana pelmahti päähäni joskus ja kirjoitin sen muistiin (minulla on tuhansia muistilappuja ja yksi vihko sanojen muistiinkirjoittamiselle), Googlen mielestä se on ainakin jonkun ruotsalaisen lehmäyksilön nimi.

Teemu-Sisko Näätäsorva - No kun en halunnut päättää onko se mies vain nainen. :D
Sorva on kala jos ette tiennyt.

Sointu Myötäjättiläinen - Myötäjättiläinen on telinevoimistelutermi, muistaakseni se kun renkaissa myötäpäivään kieputtaessa pysähdytään pystyasentoon niin että seisotaan suorien käsien varassa niillä renkailla (miästen laji on se, renkaat nääs).
Sointu on muuten My Little Pony paitsi että sana ja ihmisen nimi.

Juuti Vanamo-Päivikki Öltårsäk - Jonkun aikakausijuorulehden josta en muista mikä se niistä oli mukaan oluttörsäke on se, miksi kutsutaan epäviehättävästi julkisella paikalla humalaisesti örveltävää henkilöä, ja öltårsäk on kuulemma samma på svenska. Mikä on ilmeisesti lehden toimituksen keksimä läppä, koska sanaan öltårsäk en ole missään törmännyt.
Siis missään ruotsinkielisessäkään. Joo.

Susikki Lilavati - Son niinku Annikki, mutta susi.

Anulouna Hillevi Pälkähä - Hassuja nimiä kaik yhes koos osa 47. Louna on kuulemma nimeltään joku lapsi serkkuni päiväkodissa, en tiedä onko tyttö vai poika hän mutta arvasin tytöksi. Pälkähä on siitä mielenkiintoinen sana, ettei sitä ikinä näe käytettävän perusmuodossa. Siitä kyllä päästään urakalla.
LeenaP. on sisäpiirin vitsi samanlaisesta asiayhteydestä kuin missä se sarjakuvassakin esiintyy.

Hupa - Joskus ollessani 9 tai 10 tai jotain sensellaista minä, kolme sisarustani ja kaksi ystävääni kirjoitimme ja esitimme näytelmän nimeltä Mieti sitä, Eliisa. Juoni oli suunnilleen sellainen, että Eliisa saa kuulla äidiltään hukanneensa joskus pienenä helvetin arvokkaan takin jonnekin pellolle ja lähtee etsimään sitä, törmää haltiaan, joka neuvoo hänet oikealle pellolle, löytää takin, ja palaa kotiin. Jee.
Minun roolihahmoni oli takinsisältävän pellon pielessä aitaan nojaileva epämääräinen miekkonen nimeltä Hupa, joka varoittaa Eliisaa menemästä pellolle, sillä siellä on vihainen härkä. Ainoat repliikkini (jotka itse kirjoitin, omenuspäiviä myöten) olivat täsmälleen samat kuin Hupan kahden ensimmäisen puhekuplan sisältö tässä sarjakuvassa, ja rooliasunani oli äitini jotain naamiaissynttäreitä varten minulle joskus muinoin ompelema hevoshaalari. Myönnettäköön, näytelmässä Hupa oli ihan ihminen ja pellolla tosiaan oli härkä, mutta periaatteessa keksin siis tämän henkilön jo ala-asteikäisenä.
Näinollen minulla ei myöskään ole oikeastaan mitään tietoa mistä olen nimensä ja tervehdyksensä heittänyt.

Erkki Horsmikko Pulliainen - Erkkikin on sen verran vanha henkilö, että on saanut nimensä aikoja sitten. Ja kun ei ole minun henkilöni vaan vain lainassa, en osaa kovin suuria romaaneja nimeämisensä taustoista kirjoittaa, kuitenkin tiedän väittää, että hänet on nimetty juuri sen kansanedustajan mukaan, joka hän ei ole. Kuitenkin ennenkuin tiesimme sattumalta kuulemamme ja huvittavana edelleen pitämämme nimen omistajan olevan kansanedustaja.
Horsmikko on minun oma lisäykseni, ja syntyi hämmästyksestäni sitä kohtaan, että horsmapensasta tarkoittava sana on selkeä hevosmikko eli horse-Mikko. Se on siis toinen etunimi.

Lintupölliäinen - Mikä lie, pörriäinen, pöllö, pöllytä, pölliä... jotain niiden kaikkien välistä ja sivusta ja nurkasta. Tämäkään ei ole minun keksimäni nimi, mutta ei sen tietääkseni ole tarkoituskaan olla kovin helpostitajuttava.

Aulis Lasse Jänis - Joka on ekalla luokalla lukenut Iloista Aapista, tietää, että siinä seikkailevat muunmuassa Aulis-niminen jänis ja Lasse Laivakoira.

Sivuilla 226-227 Hupan ja Merpion lisäksi näkyvät hevosen henget ovat nimiltään Kuiri, Karkele, Riemupöre, Maaniskukkeli, Skythe, Tiverje, Nurja, Mesiunski ja Keräpiekka (ks. kuvaosastolta, että kuka heistä on kuka). Kaikista en sano, mutta joistain. Suomeahan ovat suurimmaksi osaksi.
Kuiri - Lusikka vanhaksi suomeksi. "Lusikka" on venäjältä pöllitty sana (ложка/loshka).
Karkele - Kirkkosihmisten joskus "perkelettä" korvaamaan ehdottama kiertoilmaisu. En tiedä, onko sillä mitään tekemistä karkeloiden kanssa.
Skythe - Skythe on vanha hahmoni eräästä sarjakuvasta, joka tulee olemaan ihan erilainen, ja jossa häntä nyt ja tulevaisuudessa vastaava henkilö näyttää ihan eriltä ja on nimeltään eri, mutta "skythe" on minulle muodostunut yleisnimisanaksi, joka tarkoittaa sellaisia (oikeita ja kuvitteellisia) henkilöitä, joiden luonteessa ja toiminnassa on nähtävissä suuria yhtäläisyyksiä siihen otukseen, joka siinä toisessa sarjakuvassa on nyt siis ottanut Skythen paikan (ja josta en enempää puhu, koska saatte hänet kyllä vielä joskus tavatakin). Skythe lausutaan skythe, ei lainkaan samoin kuin englanninkielen sana scythe (viikate), jota se muistuttaa. Sisäpiirin vitsinä Skythen siivet ovat koivun lehdet, koska sen toisen sarjakuvan varhaisessa versiossa Skythe tappoi erään henkilön, jonka nimi oli Koivu (ja jolla sattumalta ikäänkuin vuoden 2007 Idolsin tuloksen ennalta arvaten oli silloin joskus kymmenen vuotta sitten kaveri nimeltä Ari). Näin, se hänestä.
Tiverje - Ei tarkoita yhtään mitään.
Keräpiekka - Minua huvitti niin venäjän oppikirjassani seikkaileva Venäjään tutustuva suomalainen Pekka, joka kuuntelutehtävissä lausui nimensä Pjiekka, että näin kävi.
Ja sivulla 258 tavataan ohimennen ja tullen hevosen henki Voiksitsgytriö, jonka nimi on herra Michael Enden kirjan Die unendliche Geschichte suomennoksessa (ja mahdollisesti alkuperäisessäkin?) nimeltä Tarina vailla loppua ohimennen ja tullen esiintyvä randomi siansaksasana. Josta pidin (kuten kirjastakin).

Tusvakahlaaja - tuli + usva = tusva.

Kyrönkärjenniemi - paikkakunta, jossa sanon asuvani, kun joku kekkuli kyselee netissä vaikkei tee sillä tiedolla mitään. Oikeasti sitä ei ole olemassa, ainakaan tietääkseni (vaikka mm. sen ala-aste onkin muistinvarainen kopio eräästä todellisesta sellaisesta), ja nimi on parodia pitkistä omituisista suomalaisista paikannimistä. Kysyttäessä missä se sijaitsee sanon että lähellä Hauenkulmosta, jota ei sitäkään taida olla missään (Jos on, vähän siistiä! Lähden heti käymään).

Snöreby - No ei sitäkään ole. Tai se on, mutta sen nimi ei ole se.
Nuoramoisilla, jossa siis olen kasvanut, ei ole sisämaassasijaitsevuutensa vuoksi ruotsinkielistä nimeä, joten minä ja ruotsinopettajanakin toiminut äitini keksimme sille huviksemme sellaisen joskus kauan sitten.

Usein Kysytyt Kysymykset

Millähän tämä oikein on tehty?
Kaikella mitä laatikoista löytyy. Suhteellisen kirjaimellisesti.
Tehdään nyt sitten mahdollisimman tarkka lista, koska joitain sellainenkin kiinnostaa (esimerkiksi minua yleensä, kun on kyse muiden sarjakuvista), hyppää yli seuraavaan kysymykseen, jos et tarvitse tätä tietoa:

Paperi on lähes koko ajan A4 tulostuspaperia (80g/m²), välillä vesivärien tullessa kysymykseen (nimittäin sen jälkeen, kun luovuin niistä päävarjostuskeinona) vaihdoin sellaiseen sopivampaan paperiin.
Näitä ovat mm. 160g/m² piirustuspaperi (Daler-Rowney, lehtiö on A3, mutta puolitan ne, sietää myös huopakyniä vesivärin lisukkeena), joka on käytössä sivuilla 49, 72, 100 (vain viimeinen ruutu), 148 (viides ruutu), 149, 194, 211 ja 265 (viimeinen ruutu/tausta) sekä suurimmassa osassa niitä väriläiskäkuviotaustoja, joita näkyy Tassukorvan seurassa; 300g/m² karkeapintainen vesiväripaperi (Arches, 24x32cm), jota käytin sivuihin 81, 89, 175 (ensimmäinen ja viimeinen ruutu), 190 (tosin ei hahmoihin eikä jouluvaloihin), 201 ja 229; 130g/m² liiduille ja hiilelle tarkoitettu, mutta minusta vesiväreihin loistavasti soveltuva paperius (Arches, A4), jota käytinkin sen löydettyäni ihan urakalla (sivut 101-118, 176-179 (lumimyrsky), 215-216 ja 230-232); joku 250/m² kuvioitu vesiväripaperi (lehtiön kannessa lukee "Classic"?), jonka käyttötarkoituksiin lukeutuvat sivut 16 (kuvioitu puoli, toisessa, seitsemännessä ja yhdeksännessä ruudussa), 191-193 ja 213-214 (kuvioton puoli) ja 218 (kuvioitu puoli, taustaan); ja sitten on vielä se 190g/m² tulostuspaperi (A4), jota käytin nesteismusteissivuilla, eli 156-161, 171-172, 201 (roiskeläiskä), 207 (ensimmäinen ruutu) ja 224; ja joskus koulun paperinvalmistuskurssilla itse jostain puuvillalakanoista tekemäni paperinpala, jolle maalasin Korvatunturin lahjapakkaamon sivulla 174.
Sivun 242 tausta on tumma värillinen paperi, ja nuo matkamontaasikuvat on oikeastikin piirretty eri paperille ja revitty tuollaisiksi lappusiksi, jotka on skannauksessa asetettu sen värillisen päälle.

Ääriviivoihin käytin yhtä läheskokoajan mustia huopakärkisiä kirjoitustusseja, kokoa 0.1 ja 0.8 (sekä 0.2 tekstien kirjoitukseen, tuo 0.8 on välillä siinä hommassa mukana lihavoimassa sanoja) ja merkkiä Unipin Fine Line (ei myydä enää Suomessa), Pilot Drawing Pen ja Zebra Drafix sen mukaan, mitä löytyi milloinkin kaupoista. Sitten käytin tietysti välillä sitä nesteismusteista pullosta siveltimellä (koot 6 ja 12), enkä ole huomannut niissä niin eroja, että sillä olisi väliä mitä mustaa mustetta käyttää.
Kaikki sivalletun näköinen ei kuitenkaan ole tehty siveltimellä, vaan varjostukseen käyttämissäni huopakynissä (Copic Ciao, pirun kalliita, varmasti on halvempia ja yhtä hyviä vaihtoehtoja myös, mutta en ole jaksanut jäljittää) on sivellinkärki (ja toisessa päässä sellainen kulmikas, joka isoissa tusseissa usein on, mutta sille ei ole minulla ollut mitään käyttöä), joten kun ei tarvinnut varjostaa, käytin kernaasti myös niiden mustaa värivaihtoehtoa piirtelyyn (mm. sivut 249-254, joilla suurin osa kuvista on piirretty mustalla valkoiselle ja käännetty värit päinvastaiseksi tietokoneitse, ja useat ääniefektit sekä sivun 223 keskimmäinen ruutu ja kappaleiden välikuvat myös). Sivulta 242 eteenpäin käytin myös välillä (sivuilla 242, 246 (viimeinen ruutu), 254, 256 (neljäs ruutu) ja 260-265) paksumpiin ääriviivoihin toista sivellinkärkistä tussia (Faber-Castell Pitt artist pen, liekö tuo B koko), kun varjostin ne ääriviivat vielä tussein, sillä Copicin tussit sotkeentuvat keskenään, mutta tämä Pitt ei sotkeennu Copicin tussien kanssa.

Varjostukset tein sivulle 22 asti pääosin vesiväreillä (sellaiset kuuden napin Wennströmit, joilla maalataan koulussakin, ja käytin niistä tähän tarkoitukseen vain toista sinistä kerrallaan, siveltimet ovat kooltaan 14, 12, 6 ja 3), välillä korostustusseja ja muita sekalaisia löytötusseja (ja lyijykynää) apuna heiluttaen. Siitä eteenpäin yritin opetella käyttämään niitä Copicin huopakyniä, loppua kohden vähän menestyksekkäämmin. Käytin niissäkin värillisiä enkä harmaita, koska vaikka oikeastaan riittäisi, että minulla olisi neljästä kuuteen eri tummuusasteista harmaata tussia, tykkään "merkata" eri väreillä alueet, joita käsittelen eri lailla digitaalimuokkausvaiheessa. Apuna myös edelleen pari puuvärikynää.
Vesivärit tekivät välillä comebackin, ja niiden ohella valkoinen guassi. Muun kuin vesivärin ollessa kyseessä tein valkoiset valokohdat geelikynällä (Pentelit on hyviä, mutten ole taas vähään aikaan löytänyt niitä kaupoista) ja/tai valkoisella puuvärillä.

Sivujen muokkaus tietokoneella on toteutettu PaintShopPro seiskassa (koska se on se kuvanmuokkausohjelma, joka minulla on ja jota osaan käyttää), jossa mm. siistin puhekuplat skannauksen jäljiltä valkopohjaisiksi, lisäsin valintatyökalulla (point to point, ei freehand) ja Lightness/Contrast-filtterillä isompia, tasaisia harmaa-alueita, ja tein hevosen hengille siivet (jotka on välillä tehty vektoripiirtotyökalulla, välillä skannattu oikeista lehdistä, joita olen poiminut pihamaalta, niissä olevat silmät on otettu valokuvista, joista osa esittää minua ja osa muita).
Lisäsin myös välillä sivuille joitain tietokoneella piirrettyjä elementtejä, joita ei välttämättä olisi ollut ihan täysipäistä toteuttaa PSP:ssa (mm. sivulla 25 lähempää näkyvät kartat, sivun 242 "lautapelireitti"-pyörylät ja osa sivun 245 vauhtiviivoista), ne on piirretty FreehandMX:ssä (joka on tarkoitettu vektoreilla leikkimiseen).

Sivu 131 on valokuva. Samoin sivulla 6 esiintyvä valokuva (itse asiassa se on tämä valokuva), työpöydän taustakuvana käytetty kissakuva sivulla 22, sivun 183 tausta (jäkäläinen kivenpinta) ja feikkimaisema sivuilla 197-200, 203 ja 216-220. Sivun 59 ensimmäisessä ruudussa esiintyy valokuvaa sekä skannattua ruutupaperia ja vihonkantta.
Sivun 62 ensimmäinen ruutu on tehty raapelevyllä.

Kysykää, jos haluatte tietää vielä yksityiskohtaisemmin.

Kuinka pitkä aika yhden sivun tekemiseen meni?
Jos käsikirjoitus- ja suunnitteluvaihetta ei lasketa, keskimäärin jotain neljä päivää, osa on tehty yhdessäkin. Silloin, kun en ole tuntenut olevani kiireessä saada jotain aikaiseksi, olen lorvinut yhden sivun parissa vaikka kuukauden.

Entä koko sarjakuvan? Sitä ei mainita missään.
Mainittakoon se tässä. Piirsin ensimmäisen sivun 13.11.2003, ja ensimmäiset neljä sivua julkaistiin 9.3.2004. Ja valmiiksi tuli 28.3.2008.
Vanhojen sivujen uudelleentöhertely puolestaan valmistui 14.4.2009.

Ööö... Mitäs täs niinku tapahtuu?
Vaikka mitä.
Ei lainkaan hämmästytä minua, että sarjakuvan alkuvaiheessa lukija on aivan pihalla, sillä niin kuuluukin olla. Jos näin, niin lue vain eteenpäin, todennäköisesti kummastusta aiheuttava juttu selitetään myöhemmin.
Mutta sinäkö olet jo lukenut koko tarinan, etkä vieläkään ymmärrä mitään? Hitto. Sitten asia on kai vain niin, että tämä on vähän epäselvä ja hämmentävä sarjakuva, josta ei välttämättä ainakaan ensimmäisellä lukukerralla tajua hölkäsen lisäksi sitä pöläystä, ja jos ei sinua kiinnosta lukea sitä uudestaan, en ihmettele. Ei tällä kaikille ole tarjottavaa.
Kuuntelen kuitenkin erittäin mielelläni kysymyksiä ja kummasteluja, ja vastaan niihin parhaani mukaan. Luulen, että minulle olisi jopa hyödyksi kuulla, mitkä asiat ovat eniten kärryiltäputoamista aiheuttaneet, niin että osaan tulevaisuudessa tehdä sarjakuvieni kärryihin paremmat laidat.
Siitä liikkuu erilaisia käsityksiä, onko tyhmiä kysymyksiä olemassa, mutta minulle ainakin kelpaavat kaikki. Anna tulla vaan.

No siis oikeastaan tarkoitin vain, että en saa selvää, mitä helvettiä nuo otuksesi selittävät, koska he puhuvat niin omituisesti ja sinulla on paska käsiala.
Aaa, vai sillä tavalla. Anteheksi.
Kun tällaista sattuu, otapa yhteyttä minuun ja kerro millä sivulla meni sormi suuhun, niin katson mitä voi asialle tehdä. Minulla on kumma tapa puhua ja käsiala todella on varsinkin varhaisemmilla sivuilla usein liian pientä, enkä tätä tällaista teidän kiusaksenne tahallani harjoita, joten olen kiitollinen korjaushuomautuksista ja -ehdotuksista.
Samoin, jos epäselvä ruutu- tai puhekuplajärjestys ynnä muu juonen teidän nähtäväksenne saattamiseen liittyvä tekninen munaus sattuu silmään, kerro minulle, niin teen parhaani korjatakseni asian, jos se korjattavissa on (aina ei ole, näin jälkikäteen).
En pillastu enkä masennu erehtyväisyyteni osoittamisesta. Enhän erehdyksistäni mitään opi, jos en tiedä erehtyneeni, ja oppiminen on ilo, väittivät koulussakin (ja sekoittivat siinä lauseessa sitten oppimisen ja opiskelun, mutta se on jo toinen tarina).

Eikö Reiska olekin sinä?
Ei ole. Juksa on.

Et taida pitää rusinoista?
No mutta, neitihän on etsivä!
Niinno oikeasti ne on ihan jees, mutta aivan liian moneen ruokaan niitäkin tungetaan. Vittuun maksalaatikostani nuo koppakuoriais-cosplayttavat rypälepapanat.

Korpit.
Eikun varikset. Ne ovat kaksi eri lajia.

Miksi käytät tonttujen puheessa Comic Sansia? Minä kun luulin, että se on evil.
Miksikö käytän tonttujen puheessa fonttia, joka on evil? Thohoo.

Tuleekos tätä joskus saamaan paperille painettuna?
Jos minulla joskus ei ole parempaa tekemistä, niin ehkä. Tuskin.
Ei maailma minusta tätä useammassa kuin yhdessä muodossa tarvitse.

Saako tän linkittää?
Saa.

Olepas muuten internetin pimeydessä vaeltavien joukossa älyllinen edelläkävijä ja tallenna omaan sivutilaasi se banneri, jota käytät, ettei minun palvelimeni tarvitse toimia emäntänä sekä omilleni että sinunkin linkkisivuillesi.

Ja osoitteeseen
http://iperyys.net/ssos
tai
http://iperyys.net

Ne kumpikin vievät Roomaan.
Mutta eivät muut.

Tekijänoikeuksista
Tarina, kuvitus ja henkilöt ovat minun, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia, jotka ovat Erkki Pulliainen, Lintupölliäinen, Tonttu, Furktus ja Römökaattus, jotka kuuluvat veljelleni ja ovat käytössä hänen luvallaan. Melkein koko Snörebyn henkilöstö siis.
Joulupukki ja Korvatunturi eivät tietenkään tekijänoikeuksien alaisia ole.
Viimeisessä kappaleessa esiintyy joukko muiden ihmisten luomia otuksia, tai sitten näitä ihmisiä itsejään. He ovat kaikki saaneet näyttelijäsuorituksestaan maininnan lopputeksteihin.